Sivut

sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Mä en ainakaa ikinä mee salille. Enkä varsinkaa rupee syömää mitään maitorahkaa...


Nyt olen minäkin haavoittuvainen, ja asetan itseni tänne bittiavaruuteen koko kansan arvosteltavaksi.  Blogin perustamista olen mietiskellyt jo pidemmän aikaa. Olen kuitenkin tullut aina samaan tulokseen: mitä enemmän itsestään ja tavoitteistaan huutelee julkisesti, sitä kovemmat ovat myös odotukset, vaikkei kukaan sitä ääneen sanoisikaan. Nyt sain siihen kuitenkin hyvän syyn ja tarkoituksen, sillä minut valittiin mukaan ihan mahtavaan juttuun: kesän aikana perustettavaan Dcore Team Finlandiin. Dcore on siis kasvava ruotsalainen urheiluvaatemerkki, josta voitte urkkia lisää osoitteesta www.dcore.se , suomenkieliset sivut ovat tulossa myöhemmin.

No kukas tämän blogin takana sitten oikein hääräilee? Olen 23-vuotias body fitnessurheilijan alku Lahdesta. Opiskelen päätoimisesti fysioterapiaa Lahden ammattikorkeakoulussa, ja tätä aivonystyröitä väsyttävää toimintaa on takana nyt kaksi vuotta. Koulun ja treenaamisen ohella haastan itseäni vielä lisää tekemällä 29 tuntia töitä viikossa. Meikäläisen voi siis bongata Gazozin liikkeestä kauppakeskus Triosta! Valikoimaa voi käydä makustelemassa osoitteessa www.gazoz.fi . Ja jotta päivässä ei olisi aikaa Salatuille elämille tai edes uutisille, löytyy taloudesta vielä alati sekoileva ADHD staffiuros Niilo, jonka kanssa lenkeistä ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu! Nipen aivot on ehtoopuolella 24/7, mikä aiheuttaa arjessa hienoisia haasteita, varsinkin jos (lue: kun) emäntä on väsynyt ja kärttyinen, jolloin toisessa sieraimessa on Jaakko ja toisessa pavunvarsi. 

Niilo aka Nippe aka Paholaisen kätyri

Tämän tekstin otsikko on allekirjoittaneen suusta ulos tullut totuus. Vaan kuinkas kävikään? Parasta aikaa ollaan matkalla kohti kevään 2013 body fitness tulokaskilpailuja. Nyt te ajattelette: MITÄH?!! Eihän toi muija oo missään kunnossa!! Olette jälijllä. Kuntoon on vielä matkaa, mutta oon niin sairaan kova tekemään töitä. Ja se työn määrä ja omistautuminen on se, mikä karsii tässä hommassa (ja niin monessa muussakin) jyvät akanoista. Salitreeniä mulla on takana kohta kaksi vuotta, joista ensimmäinen vuosi meni enemmän ja vähemmän rimpuillessa. Heinäkuussa 2011 tein elämäni parhaan päätöksen, ja otin yhteyttä tämän hetkiseen valmentajaani. Vajaassa vuodessa on saatu todella paljon aikaan, kun on tehty oikeita asioita. Ruokailut ja treenit on kunnossa, ja toimin melkolailla pilkun tarkasti ”ohjeiden” mukaan, niin ei tarvii lavalla sitten jossitella. En ole menossa takki auki voittamaan ensimmäistä kilpailuani, vaan hakemaan kokemusta lavalla olemisesta ja arvion siitä, mikä oli jo hyvää, ja mikä erityisesti kaipaa todella paljon työtä. Vastassa voi olla ihan ketä vaan; joku joka on treenannut toistakymmentä vuotta, ja sai kisakärpäsen pureman. Siinä tulee äkkiä tällaiselle aloittelevalle fitnesspimulle äitiä ikävä jos lavalle hyökätään ylimielisellä ja liian voitonhakuisella asenteella. Valehtelisin jos väittäisin, etten haluaisi voittaa, kuka sinne nyt ”häviämään” on menossa? Olisihan se hienoa. Mutta pidetään kiinni realiteeteista, vastassa voi olla ketä vaan. Siispä pipo syvemmälle päähän ja lisää reeniä, tää homma ei rukoilemalla etene.

Satujumpat suoritan säännöllisesti viisi kertaa viikossa pyhätössäni, salilla nimeltä Maken Fitness Center. He myös tukevat harrastustoimintaani, joten salista on luvassa esittely tuonnempana. Treenaan viisijakoisella ohjelmalla, jonka myös tulette huomaamaan. Postaukset tulevat käsittelemään enemmän ja vähemmän treenaamista, koulua ja kadonnutta vapaa-aikaa. Ennenkaikkea kokonaisvaltaista matkaani uuden elämäntapani syövereihin. Tervetuloa seuraamaan huonolla huumorilla varustettuja todentuntuisia kirjoituksia nuoren urheilijan elämästä. Päivät ei todellakaan suurimmaksi osaksi ole vaaleanpunaisia ja maistu mansikoille, vähän pitää vituttaa että jaksaa tehdä töitä paremman huomisen eteen. Jos aina ois kaikki ”ihan sairaan hyvin”, niin voisiko missään enää onnistua?

Riittäisköhän tää nyt tätä laatua. Pyrin kirjotteleen tänne minimissään pari kertaa viikossa, ja tietysti kuvamateriaalilla varustettuna. Eihän ketään kiinosta lukea blogia jossa ei oo kuvia, eihän? Ja täytyyhän teillä olla jotain mistä puhua ja mitä arvostella, eli ne surullisen kuuluisat lihakset (?), joita etsin salilla ahkerasti. Noniin, olen julkisesti nolannut ja asettanut itseni pilkan ja arvostelun kohteeksi. Nyt pitää olla kypärässä sitä kuuluisaa pitoa, koska paska osui juuri tuulettimeen, kun klikkasin kohtaa ”luo blogi”.

Palataan astialle,
Mari


2 kommenttia:

  1. jee! ihan superia lukea sun kuulumisia täältäkin käsin kun saat sun huumorinkin sulautumaan tekstiin kuin tanssi!
    täytyy tulla pyrähtämään putiikissa taas moikkaamassa kun ei ollakaan pitkään aikaan nähty.

    mutta siis haluan ehdottomasti kuulla lisää tästä dcoresta ja koska olen liian laiska klikkailemaan mainoslinkkejä niin otan tästä selvän siis kasvotusten.. nähdään ja beware ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos miija, lämmittää sydäntä! :)

    VastaaPoista

HYMYILE! Koska olet upea :)