Sivut

tiistai 21. elokuuta 2012

Kuolevaisuuden sudenkuopat

Huomasin taas männäviikolla, että oih ja voih, olen sittenkin kuolevainen. Flunssa yritti niskan päälle. Kevennys oli jo menossa, ja ei muutakuin lepoa myös kevyistä jumpista ja glutamiinia ja c-vitskua naamariin kaksin käsin. No ei nyt sentään mutta reilummilla annoksilla kuitenkin. Mullehan ei kuume luonnollisesti nouse koskaan (kopkop puuta koputtelen), joten tälläkin kertaa flunssa väistyi ilman suurempaa vastarintaa. Kevyesti jumppailin eilen ja tänään, ja huomenna eka kova reeni yli viikkoon! Oon ollut viikonlopusta asti ihan pähkinöinä kun en oo päässyt salille, eikä oo ollut nyt oikein mitään kirjoteltavaakaan kun oon vaan maannut kotona tai ollut töissä. 

Selkäpumppailua

Etureisille lämpöä

Kotona löhötessä on tullut mietiskeltyä kaikkia juttuja. Yks päivä siinä suklaata mussuttaessani mietiskelin että olenkohan mä hätiköinyt tätä kisapäätöstä. Että olisiko sittenkin pitänyt treenata vielä vuosi lisää. Voi olla, että vuoden päästä olisin ajatellut edelleen samalla tavalla. Vielä vuosi lisää. Lihaspaineet on treenitauon aikana hävinneet, ja kroppa ei näytä peilistä miltään. Toisaalta perin hyvä, koska kehitys loppuu tyytyväisyyteen. Jos haluan mennä eteenpäin, niin ei ole sellaista mielentilaa kuin tyytyväinen. Tietyssä määrin voi ja pitääkin olla mielissään työn tuloksista (jos niitä on sattunut siunaantumaan), muutoin on liian ankara itselleen eikä sekään ole hyvä. 

Moni varmasti tätä blogia luettuaan päivittelee että voi voi, tuolla kropallako se meinaa tulokaskisoihin mennä, ei tule mitään. En ole kisakunnossa vielä. Aikaa on, ja olen edelleen niin sairaan kova tekemään töitä. Lihasta tarttuu varteen ihan varmasti, ja lopputulos näkyy vasta kun rasvat on kuorittu pois. Joten spekulointi sikseen. Selväähän se on, etten paini samassa sarjassa kymmenen vuotta treenanneiden kanssa, mutta jostain se on aloitettava. Jos olisin vielä samassa pisteessä kuin vuosi sitten, luulen että valmentajani olisi rehellisesti sanonut että ensi keväänä ei ole kannattavaa nousta lavalle. Aloittaessamme, hän uskoi minuun. Antoi ohjeet, ja tiesi että jos toimin niiden mukaan, tulosta tulee. Hidasta hommaa, mutta kehitys on taattu kunhan tehdään oikeita asioita. Talking about dedication here. Ja ensimmäinen kisa on aina ensimmäinen. Olen nyt treenannut vuoden kohti kisoja, ja muutos on huomattava. Kun aloitin, yläkropassa ei ollut käytännössä yhtään mitään. Tavoitteita ei pidä asettaa liian kauas, sillä tuskin kukaan jaksaa esim. viittä vuotta tehdä määrätietoisesti töitä ensimmäisen kisan eteen. Ensi kevään tulokaskilpailu on välitavoite matkallani, jota aion jatkaa vielä pitkään. Haluan kiittää suuresti valmentajaani Katarina Tunturia. Kiitos että kannustat ja motivoit niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Kiitos että uskot minuun.

Nostin tässä valmentajan hyvällä suostumuksella reeni- ja lepopäivien kaloreita. Nyt pitää vielä syödä kun voi (10 viikkoa dietin alkuun), ja treenata kovaa ja taas syödä, että menee riisit suoraan lihaksiin! Saattaa paino vähän nousta, tai sitten ei. Jos nousee niin samapa tuo, kymmenen viikon päästä suunta on siitä seuraavat 24 viikkoa (apua) vaan alaspäin. Kohta alkaa koulumatkapyöräilyt taas, joten kyllähän päivän kulutuskin kasvaa. Nyt haluan vielä antaa kropalle riittävästi ravintoa kun siihen on mahdollisuus. Offikunto on pysynyt kuitenkin koko ajan suht siistinä niin eihän tässä mikään paniikki ole. 

Oon jo vähän suunnitellut mun viimeistä ehtoollista ennen diettiä. Ihan kaikkea mitä tekisi mieli ei vaan pysty yksinkertaisesti syömään, joten täytyy valita kohtuu määrissä ne parhaista parhaat herkut. Ainakin karjalanpiirakoita. Ja jätskiä. Suklaakakkunen ehkä? Pizzaa ja karkkia. Ja ketä meitä nyt oli. Omnomnom. Aloitan aamuni varmaan daimkakulla. 

Huomenna vihdoin reenaamaan, selkäsauna. JESHHH!!! 

2 kommenttia:

  1. mä voin leipoa sulle mun suklaamutakakkua!!
    voin tulla vetämään sitä naamaan sun kanssa :)

    VastaaPoista
  2. Sounds like a plan to me!! :) Omnomnom.

    VastaaPoista

HYMYILE! Koska olet upea :)