Sivut

maanantai 1. lokakuuta 2012

Itsestään selvyyksiä?

Ajattelin kerrankin kirjoittaa jotain vähän järkevämpää. Koulussa on meneillään kurssi, jossa käsitellään keskus- ja ääreishermoston toimintarajoitteita ja niiden kuntoutusta. Käytiin kaupunginsairaalassa analysoimassa aivoverenkiertohäiriö eli AVH-kuntoutujan asentoa ja kävelyä. Tämän jälkeen tulin ajatelleeksi jokapäiväiseen elämään liittyviä "itsestään selvyyksiä". Tietysti kävelykyky on tietyllä tapaa terveelle ihmiselle itsestään selvyys. Kuitenkin kävely edellyttää hermoston, lihaksiston ja muiden kehon kudosten saumatonta yhteistoimintaa. Mikäli jossakin kudoksessa esiintyy häiriö, esimerkiksi tilapäistä kipua, muuttaa se välittömästi kävelyä normaalista poikkeavaksi.

En halua pitää myöskään yleistä terveyttä oletusarvona. Läheltä on kuulunut viime aikoina todella ikäviä juttuja, sairauksia jne joiden syntyyn ei välttämättä itse voi lainkaan vaikuttaa. Se mihin voimme itse vaikuttaa, on fyysinen kunto ja psyykkinen hyvinvointi. Koen, että kun liikkuu, pysyy virkeämpänä päivästä toiseen. Ja kun on tottunut liikkumaan, ja tätä nykyä kun olen taas palannut urheilijaksi (ei tätä oikeen kuntoiluksi voi enää kutsua), jo viikon sairastelun/levon jälkeen alkaa tuntua siltä kuin elämältä vietäisiin pohja jos salille tai lenkille ei ole asiaa. Nautin lepopäivistä kyllä, ai että ne on ihania. Mutta nautin myös täysillä treenipäivistä. Ne ne vasta ihania onkin. Eilen pukkarissa kun riisuin takareisitreenistä läpimäräksi hikoiltuja jumppavaatteita mietin itsekseni että on tää vaa niin siistiä. Se endorfiinin määrä mikä todella kovasta treenistä tulee, se on jotain ihmeellistä.

Tämän hetkinen tilanne harrastus/elämäntaparintamalla vaatii vielä hitusen enemmän aikaa ja panostusta kuin aiemmin. Nyt kuvioihin ovat astuneet jo poseeraus- ja kävelyharjoitukset. Kisadietin myötä myös treenimäärä lisääntyy. Ruoat on edelleen oltava valmiina jokaiselle päivälle. Jos tuntuu, että nyt meinaa aika loppua vuorokaudesta kesken, niin tämä tunne varmasti vahvistuu. Kilpailuun valmistautuminen vaatii nyt tiettyä itsekkyyttä ja itsekeskeisyyttä. On priorisoitava asiat ja menot, ja tässä kohtaa ykkösenä listalla keikkuvat kevään kisa ja koulu. Kisa kiilaa tavallaan ykköseksi, eli koulun suhteen en ota turhaa stressiä.

Työn, koulun ja treenin ulkopuolinen sosiaalinen elämä on melko vähäistä. Vaikka se vähän harmittaa, niin se on tietoinen valinta. Mun täytyy tehdä tätä nyt. Koska ehkä kolmen vuoden päästä en enää pysty. Onneksi kuitenkin jostain löytyy aina rako kahvitteluhetkelle ystävän kanssa. Tai yhteistreeni uusien fitnesstuttavuuksien kanssa! Vaikka tulevan "jossittelu" on turhaa ja energiaa vievää, niin vähän  jossittelen, että osaan elää hetkessä. Sellainen onnettomuus, joka voi viedä liikuntakyvyn tai osan siitä, voi sattua kenelle tahansa. Siksi en odota "vielä paria vuotta" että elämäntilanne on rauhoittunut (valmistuttu koulusta ja päivätyö). Nyt pitää takoa, kun rauta on kuumaa ja motivaatio palaa juhannuskokon kokoisella liekillä.

Elämä on nyt, eikä viidestoista päivä. 

1 kommentti:

HYMYILE! Koska olet upea :)